Danny Boyle: 28 Days Later – 28 päivää myöhemmin (2002)

Zombie-elokuvat ovat aina olleet käsikirjoittajille oivallinen tapa saada yhteiskuntakriittinen äänensä kuuluville. Onhan yhteiskunnan turvaverkkojen romahtamiseen ja sosiaalidarwinistiseen syö-tai-tule-syödyksi-ajatusmalliin jo lähtökohtaisesti perustuva genre varsin otollista maaperää tuoda julki omia Nietzscheläisiä tendenssejään. Tämä tyyli luonnollisesti huipentui jo 80-luvulla George Romeron alkuperäisen Dead-trilogian saadessa päätöksensä ihmiskunnan viimeisistä päivistä kertovassa elokuvassa Day of the Dead (1985).

Zombie-rainojen ystävien harmiksi maestron ote on ikävästi lipsunut hänen suunnattuaan katseensa muihin nyky-yhteiskuntaa vaivaaviin ongelmiin. Median desensitioivaan vaikutukseen keskittynyt Diary of the Dead (2007) osui sentään maaliinsa, mutta veljesvihaa käsittelevä Survival of the Dead (2009) ja etenkin lähinnä lerssinheilutukseen keskittynyt Kuolleiden valtakunta (Land of the Dead, 2005) ovat melkoisen surkuhupaisia esityksiä. Tämän vuoksi haluankin tässä kirjoituksessa tuoda esille toista, hieman vähemmälle huomiolle jäänyttä zombie-alagenren alagenreä: zombie-elokuvia, jotka nostavat seksin yli väkivallan.

Itse katson tämän eroottiseksi zombie-elokuvaksi (le cinéma zombi érotique) kutsutun tyylilajin syntyneen italialaisen Michele Soavin mestarillisen Dellamorte, Dellamoren (tunnetaan myös nimellä The Cemetery Man) saatua ensi-iltansa vuonna 1994. Toki zombie-elokuvat kautta aikojen ovat flirttailleet (pahoittelen huonoa sanaleikkiä) eroottisten teemojen kanssa, mutta Soavin käsittelyssä koko zombie-myytin keskiöön nousi väkivallan sijasta rakkaus ja sitä myöten seksi. Vain kahdeksan vuotta myöhemmin tämä estetiikka koki huipennuksensa Danny Boylen saadessa valmiiksi 2000-luvun tähän mennessä kenties parhaimman genretapauksen 28 päivää myöhemmin.

Elokuvan alussa protagonisti Jim herää koomasta, joka on ikävä kyllä kestänyt yli 28 päivää. Herätessään Jim onkin tietämätön maailman haastaneesta epidemiasta. Pian hän kuitenkin lyöttäytyy yhteen muiden selvityjien kanssa ja joutuu tarinan edetessä pakenemaan henkensä edestä ensin halki Lontoon katujen, sitten pitkin Englannin kauniita maaseutuja. Jim kokee matkallaan kauhun, mutta myös rakkauden hetkiä, ja nimenomaan nämä herkät hetket liittyvätkin oleellisena osana elokuvan tematiikkaan.

Elokuvan zombiet eivät tavallisuudesta poiketen ole epäkuolleita – mikä on alan harrastajien keskuudessa herättänyt kiivasta debattia siitä, ovatko mokomat zombeja lainkaan – vaan mystisen tartunnan saaneita, eläviä ihmisiä. Elokuvassa tautia kutsutaan sanalla ”Raivo”, mutta nimi voisi yhtä hyvin olla ”Seksuaalisuus”. Tauti poistaa ihmiseltä kaikki estot ja järjen, ja jättää tilalle vain suunnattoman lihanhimon. Siinä missä Dellamorte, Dellamore lähinnä pohdiskeli kainosti rakkauden ja kuoleman yhteneväisyyksiä, on 28 päivää myöhemmin puhdas seksuaalisen himon ylistys.

Yksi elokuvan huomiota herättäneimpiä elementtejä on sen sisältämä suuri tuotesijoittelun määrä¹. Tämä sai monen katsojan ja kriitikon viisarin värähtämään punaiselle, mutta mielestäni ratkaisu on oivallinen. Yhtäältä voidaan argumentoida näkyvän tuotesijoittelun asettavan elokuvan tapahtumat ehdottomasti omaan maailmaamme. Toisaalta, ja mikä tärkeintä, se alleviivaa elokuvan teemaa seksuaalisuuden kaikkiallisuudesta nyky-yhteiskunnassamme. Kaikki ympärillämme, niin mainokset, televisio-ohjelmat, elokuvat kuin sanomalehdetkin pursuavat seksuaalisuutta. Tahdotko uuden auton? Osta tämä, se saa sinut vaikuttamaan seksikkäältä! Tahdotko elokuvan? Katso tämä, siinä on kuumia misuja! Elokuvan sairastuneet eivät ole epäkuolleita. He ovat uuden, seksuaalisuutta korostavan ajatusmaailman markkinamiehiä ja mainostauluja, jotka tartuttavat sanomallaan yhä uusia uhreja.

28 päivää myöhemmin kritisoikin juuri seksuaalisuuden korostamisesta juontuvaa kaksinaismoralismia. Seksiä pitää olla, mutta kuitenkaan siitä ei saa puhua eikä siihen saa kiinnittää huomiota. Vaikka kaikki katsovat Big Brotheria ihan vain siksi että siellä nussitaan niin helvetisti, ei sitä voi kellekään myöntää, kaikista vähiten itselleen. Kaikki on verhottava ”sosiaaliantropologisen kokeen” ja ”viikkotehtävien” kätköihin, ja sitten jutellaan kahvipöydässä kuinka Nino mokasi laittaessaan lettejä Jossulle, vaikka oikeastaan tekisi mieli intoilla siitä kuinka siellä peitto taas yöllä heilui.

Lisäksi hyvinkin realistisen väkivallan esittäminen hyväksytään, mutta jos tissi tai römpsä vilahtaa niin johan käy palautepuhelin kuumana. 28 päivää myöhemmin kääntää tilanteen hienosti edukseen. Vaikka sairastuneet näennäisesti haluavatkin purra ja repiä uhrejaan, ei tällä ole merkitystä sen enempää sairastuneelle kuin itse taudillekaan. Sairastuneet eivät syö uhriensa lihaa, joten kyse ei ole normaalisti zombeihin yhdistetystä niin sanotusta ”ikuisesta nälästä”. Taudillekin olisi todennäköisesti edullisempaa jos sen itämisaika olisi pidempi, jolloin se voisi huomaamatta levitä uhrista toiseen. Todellisuudessa kyse ei siis ole väkivallasta. Jokainen väkivallanteko on kuin äärimmilleen viety seksiakti, josta on riisuttu kaikki tunne- ja järkiperäinen toiminta.

Elokuvan loppupuolella tauti tarttuu ryhmän mukana kulkevaan vanhaan mieheen infektoituneen veripisaran osuessa tämän silmään. ”Tauti” ei siis ole mitään konkreettinen bakteeri tai virus, vaan se yksinkertaisesti on jotain minkä voimme omin silmin ympärillämme nähdä, ja joka voi tartuttaa meidät jopa huomaamattamme.

Viimeisessä näytöksessä näemme, kuinka viimeiset terveetkin ihmiset alkavat oireilla sairastuneiden tavoin. Hienostokartanoon majoittuneet sotilaat sammuttavat vapaaehtoisesti järkensä ja antautuvat himonsa valtaan, yrittäen raiskata kartanoon saapuvat naiset. Uutta, vapaampaa seksuaalisuutta vastaan on turha taistella. Big Brotherissa kameran edessä sormiaan toistensa sukuelimillä edestakaisin kuljettavat nuoret ovat vain alkua. Jonain päivänä – joka Danny Boylen mukaan saapuu niin nopeasti ettemme ehdi sitä edes tajuta – tulemme kokemaan uuden, vapaan seksuaalisuuden maailmanjärjestyksen. Se on yhteiskunta, jossa ei siveellisyydelle kerta kaikkiaan ole sijaa.

Aivan elokuvan lopussa kaksi siveellisyytensä viimeiseen asti säilyttänyttä, vain aidosta rakkaudesta toisiinsa yhtynyttä ihmistä on ajettu erakoiksi jonnekin Britannian nummille. Heidän odottaessaan muun maailman ”paranemista”, on tuo maailma jatkanut elämäänsä ilman heitä. Millainen tämä uusi maailma on suhteessa omaamme, siihen ei elokuva ota kantaa. Selvää kuitenkin on, että Uuden Uljaan Maailman aamu on koittanut.

¹ http://worstproductplacement.com/28-days-later/

Stephen Herek: The Mighty Ducks – Mestarit (1992)

Vuonna 1992 ilmestynyttä Mighty Ducks – Mestarit –elokuvaa voidaan perustellusti pitää 20 vuotta aikaisemmin valmistuneiden The Bad News Bears ja Here Comes The Tigers –elokuvien temaattisena jatkona. Kaikki elokuvat kierrättävät pääpiirteissään samaa ideaa, jossa aluksi vastentahtoinen aikuinen määrätään valmentamaan heikosti menestyvää juniorijoukkuetta. Henkisen kasvun ja monesti kornien opetusten jälkeen joukkue saavuttaa elokuvan lopussa tavoittelemansa menestyksen. Stephen Herekin Mestareiden voidaan oikeutetusti katsoa edustavan aligenrensä arkkityyppiä.

Vaikka Herekin elokuva vaikuttaa päällisin puolin kaavamaiselta lajityyppinsä edustajalta (jota se toki onkin), on elokuvasta löydettävistä syvempiä merkitystasoja. Eräitä esimerkkinä elokuvasta löytyvistä teemoista ovat mm. eugeniikka, friedmanilainen uusliberalismi sekä patriarkaalinen ydinperheideaali. Aion kuitenkin sivuuttaa nämä sinänsä mielenkiintoiset tulkinnat ja keskittyä Mestarit-elokuvan pinnan alla vellovaan ylitsepursuavaan seksuaalisuuteen ja Gordon Bombayn määrätietoiseen tussunmetsästykseen.

 

Tarinan pyörähtäessä käyntiin, elää Gordon Bombay juppielämää täydellisimmillään. Kalliin urheiluautonsa ikkunasta laadukkaita mutta käheä-äänisiä huoria vikittelevä limanuljaska vannoo liberalismin, sovinismin sekä hedonismin nimeen. Bombayn hahmosta voidaan löytää lukuisia yhtymäkohtia Bret Easton Ellisin luomaan Patrick Batemaniin. American Psychon Batemanista poiketen, Gordon Bombay päätyy oikeuden päätöksestä valmentamaan varhaisnuorista koostuvaa jääkiekkojoukkuetta ja on täten pakotettu luopumaan materialistisesta elämäntyylistään.

 

Tahmean alun jälkeen Bombay alkaa vähitellen löytää yhteisen sävelen valmentamiensa junioreiden kanssa ja aikaisemmin altavastaajana tunnettu joukkue alkaa niittämään menestystä. Juniorijoukkueesta keskeiseksi hahmoksi nousee nuori idealisti Charlie Conway, jonka äiti tarjoaa Bombaylle kohteen jonka valloittamisesta koko Mestarit-elokuva allegorisesti kertoo. Noin tunnin kohdalla esitellään koko elokuvan tärkein teema, eli Gordon Bombayn jäntevän siittimen matka Charlien äidin, Casey Conwayn sisälle. Bombayn köyrimisyritykset rinnastetaan juniorijoukkueen menestymiseen juuri nuoren Charlien kautta. Toisen näytöksen lopussa koko joukkueen (samalla Charlien) luottamus Bombayhin horjuu ja Bombayn on voitettava joukkueen luottamus takaisin. Tässä kohdassa valmennus- ja bylsimistavoitteet risteävät. Menestyksekäs valmentaminen edellyttää joukkueen luottamusta, samoin kun Casey Conwayn kaatamiseksi vaaditaan hyvät suhteet tämän poikaan.

Siveellisen Casey Conwayn voidaan katsoa edustavan satutettua yksinhuoltajatyyppiä, joka nai väärän miehen ja sai lapsia nuorena. Nyt hieman varttuneempana ja aviomiehensä hylkäämänä, on Caseyn suhtautuminen miehiin ja elämään yleensäkin muuttunut kyynisemmäksi. Edelleen hemaiseva Ms. Conway on tottunut asettamaan poikansa etusijalle, mutta samalla laiminlyönyt omat naiselliset tarpeensa. Noin kerran kahdessa kuukaudessa Charlien ollessa kaverillaan yökylässä, pystyy Casey unohtamaan arkensa ja nauttimaan pullon punaviiniä, kuuntelemaan Lionel Richien tuotantoa sekä tuottamaan itselleen katkeransuloisen täyttymyksen.

Mestarit ei ensisijaisesti kerro jääkiekkojoukkueen taipaleesta mestaruuteen, vaan enemmänkin Gordon Bombayn henkilökohtaisesta muuttumistarinasta. Juppielämään kasvanut Gordon ”Gecko” Bombay edustaa juuri sen miestyypin antiteesiä, jolle Casey Conwayn voisi kuvitella levittävän raajansa. Jotta Bombay pääsisi nauttimaan Casey Conwayn naisellisuuden edenistä, on hänen muutettava olemustaan vastaamaan sitä tyyppiä, johon eronnut yksinhuoltaja voisi retkahtaa. Tämä tyyppi nyt vaan sattuu olemaan sama, joka valmentaa menestyksekkäästi junnulätkää.

 

Elokuvan antagonisti, vastustajajoukkueen valmentaja, ei edusta vastavoimaa Gordon Bombaylle henkilönä, vaan enemmänkin Bombayn uusille ihanteille. Valmentaja Riley vaatii joukkueeltaan voimakasta tulosvastuullisuutta ja menestys saavutetaan Rileyn mallissa ankaran kurin kautta. Yhtäläisyydet elokuvan alun Gordon Bombayn ja Jack Rileyn välillä ovat niin selvät, että voidaankin spekuloida sitä, edustaako Riley Mestareissa itsenäistä hahmoa vai pelkästään yhtä puolta Bombayn subjektiivisuudesta. Bombay joutuu erottautumaan Rileyn edustamista ideaaleista sekä hylkäämään omat aikaisemmat ihanteensa vain valloittaakseen uudet römpsän.

 

Kun Charlien luottamuksen hankkiminen edustaa ikään kuin Bombayn hahmon ulkopuolelta tulevaa haastetta, vanhan(Riley-juppisika) ja uuden(lempeä vässykkävalmentaja) persoonan yhteensovittaminen puolestaan tarjoaa Gordon Bombaylle sisäsyntyisen ongelman. Tässä piileekin Mestarit-elokuvan ehkä kiinnostavin moraalinen kysymys. Onko oman arvomaaliman totaalinen muuttaminen vain yhden tussun vuoksi eettisesti hyväksyttävää? Tämän Walt Disney Picturesin tuottaman elokuvan vastaus kysymykseen on kahden jatko-osan ja NHL-joukkueen kokoinen ”kyllä”.